Noin 5 kuukautta sairaalan ja kodin välistä ramppausta takana, ja kohta kotiuttaminen edessä. Huomenna kotiin noin viikon mittaiselle lomalle ja sitten vielä paluu hetkeksi sairaalaan. Sen jälkeen ehkä toivon mukaan omaan kämppään, jos kaikki menee hyvin. Ei enää maaseudulle, korven keskelle, äidin & äidin miehen jalkoihin pyörimään, vaan Otavaan. Omaan kotiin ja itsenäisen elämän alkuun...(viimeinkin). Rakennus on toiminut ennen vanhaan kouluna, ja sen toisessa päässä on nykyään toiminnassa päiväkoti, toisessa päässä sijaitsee kaksi asuntoa, joista toisessa asukkaat ja toisesta toivon mukaan tulee uusi kämppäni. Tilaakin asunnossa olisi riittävästi yhdelle hengelle, 56 neliötä. :D Silti vuokra on todella halpa, ja rakennus sijaitsee erittäin viihtyisällä ja rauhallisella, luonnonläheisellä paikalla. Matka Mikkelin keskustaan ei ole paha, noin 14 kilometriä, jonka taittaa kesäisin pyörälläkin ihan helposti, talvella tiuhaan kulkevat bussiyhteydet ovat plussaa. Tunnen vetoa paikkaa kohtaan, ehkä juuri sen takia, että rakennus on hiukan vanhempi, ei mikään uusi, juuri rakennettu kerrostalon järkäle. Minusta tuntuu, etten sellaisessa viihtyisi.
VANHA OTAVANTIE 112 B. Se voi olla siis osoitteeni lähitulevaisuudessa. Jännittää hiukan. Se, mitenkä yksin asuminen lähtee käyntiin. Se, palaanko taas kuinka äkkiä sairaalaan, koska en pystykään olemaan tuolla asunnossa, syistä, joihin liittyy yliluonnollista.
EN OLE ollut sairaalassa hoidattamassa itseäni kuntoon masennuksesta, en psykoosista, en mistään mielenterveyteen liittyvästä asiasta. Minulla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Minulla ei ole ollut mitään paikkaa, missä tuntisin oloni hyväksi. Missä voisin olla, missä voisin edes vapaasti hengittää tuntematta jatkuvaa tuskaa. Kaikki on saatu näyttämään siltä, kuin kärsisin masennuksesta, mutta asia ei ole niin.
Kerronpa mikä erottaa oman olotilani masennuksesta, niin ehkä ymmärrätte: Masentunut ihminen säilyttää sisäisen mielenkiintonsa asioihin, jotka tätä aina ovat kiinnostaneet, mutta hän ei vaan jaksa tehdä mitään. Kun minun tapauksessani kaikki on viety, haluaisin tehdä vaikka mitä, tiedän syvällä sisimmässäni olevani tietynlainen, mutta en vain pääse ulos, en pääse toteuttamaan itseäni, en pienintäkään juttua, mistä minun pitäisi nauttia. Kaikesta mitä olen, on tehty pelkkää tuskaa ja kärsimystä, ja kuitenkin... tiedän, että tällainen minä kaikesta huolimatta olen. Aika ristiriitaista, eikö totta...? Tällaista elämäni on ollut kohta vuoden. Edes lääkärit eivät tajua, mikä minulla on vikana. Eikä psykologi. Tälle olotilalle ei voi antaa diagnoosia, koska sellaista ei ole. Olen kertonut heille vapaasti oman näkökulmani, mistä tiedän kaiken johtuvan, mutta koska he eivät pysty käsittämään, että on olemassa voimia, jotka voivat tehdä tällaista, he koettavat hautautua lääketieteellisten termiensä alle, vaikka samaan aikaan tunnustavat, etteivät tiedä ollenkaan, mikä minua todellisuudessa vaivaa.
En tiedä milloin tämä loppuu ja miten... Tiedän vain sen, että tulevaisuutta on pakko järjestellä sillä välin, yrittää jotenkin selvitä päivä kerrallaan eteenpäin. Juuri sitä yritän tehdä...parhaani mukaan.
Ehkä tämä oman asunnon saaminen on pieni askel eteenpäin...Toivon niin. Ja kaikista pienistä askelista kertyy lopulta suuri harppaus. :)
